LM-musiikillisia painopistealueita, Matti Hyökki
Yksi Laulu-Miesten viime vuosien keskeisiä säveltäjiä on ollut Eino Linnala (1896 – 1973). Tämä Laulu-Miesten sävellyskilpailuissa 1924 ja 1930 palkittu ja Laulu-Miesten säveltaiteilijajäsenekseen kutsuma säveltäjä on ollut vaipumassa unohduksiin – aivan perusteetta.
Kaikessa, mitä Eino Linnala kirjoittaa, on vakavan pyrkimyksen ja oikean osaamisen leima,” kirjoittaa Sulho Ranta 1930-luvun lopulla.
Tasoltaan ja laajuudeltaan Linnalan mieskuorotuotanto on huomattava: seitsemälläkymmenellä mieskuorolaululla Linnala sijoittuu Palmgrenin jälkeen toiseksi ohi Madetojan, Sibeliuksen ja Kuulan. Linnalan kiistattoman vankka kuorosäveltäjänääni oikeuttaisikin paikkaan edellä mainittujen mestareiden rinnalla yhtenä ikonikvintetin jäsenenä.
Mihin Linnala sitten on kadonnut? Vastaus löytynee 1920- ja 1930 -lukujen aktiivikauden kilpailuasetelmasta suhteessa päivän suuriin nimiin, mutta ennen kaikkea aikakauden murroksesta toisen maailmansodan jälkeen. Kansallisromantiikan täydellinen alasajo 1950-luvulla merkitsi samalla virallisten korvien sulkeutumista koko tyylikaudelle. Kuoromusiikin avantgardeen astuneet Erik Bergman, Einojuhani Rautavaara, Bengt Johansson tai Sulo Salonen syrjäyttivät helposti Linnalan loppuun asti harkitut äänenkuljetukselliset linjat ja hiotun kontrapunktin. Paitsi kolmisoinnulle korvat sulkeutuivat myös sointi-ihanteelle. Suurten seka- ja mieskuorojen täysvärähteinen rintaresonanssi sai tehdä tilaa pienten kamarikuorojen ohuelle ja suoralle äänenmuodostukselle. Jopa Linnalan mieskuorolauluissaan soveltama oivallinen strategia rakentaa vokaaliset huipentumat kakkosbassojen nouseville aiheille käännettiin instrumenttia vastaan. Lehdet alkoivat kirjoitella ”mylvivistä uroista”.
Laulu-Miehet on vuonna 2017 saanut valmiiksi monivuotisen tallennushankkeen, joka kattaa Eino Linnalan koko mieskuorotuotannon. Eino Linnala, mieskuorolauluja osat I-III on saatavissa musiikkikauppa Fugasta ja Laulu-Miehiltä, samoin kuin Eino Linnala, Mieskuorolaulut -nuottikirja.