Mikä (laulu)mies-sarjan esittelyssä Tom Ramberg, Norjan lahja Suomen mieskuorotoimintaan. Tom on laulanut Laulu-Miehissä vuodesta 2019 ja nauttii laulamisesta tasokkaassa kuorossa, vaikka laulujen oppiminen teettääkin paljon työtä eikä vähiten suomen kielen vuoksi. Hänen mielestään laulaminen on harrastuksista parhain.
Kerro (mieskuoro)taustastasi eli mikä Laulu-Mies olet?
Olen 70-vuotias norjalainen baritoni (alempi ykkösbasso). Jäin eläkkeelle opettajan työstäni Huippuvuorilla ja muutin Suomeen 2014 nykyisen vaimoni seuraan. Olen syntyisin pohjoisesta Norjasta ja olen viettänyt 20 vuotta Huippuvuorilla Longyearbyenin kaupungissa Spitsbergenin saarella.
Olen harrastanut laulamista lapsesta alkaen eli aloitin lapsikuorossa jo 7-vuotiaana. Yläkoulun jälkeen kuorolaulamiseeni tuli kuitenkin pitkähkö tauko. Toki lauloin muissa yhteyksissä näinäkin vuosina ja lisäksi soitin kitaraa sekä myöhemmin blues-huuliharppua. Huippuvuorilla olin myös jäsenenä paikallisessa bluesbändissä nimeltä The Howling Huskies.
Vuonna 1990 palasin taas kuorolaulun pariin ja olen ollut aktiivinen lähinnä paikallisissa sekakuoroissa. Huippuvuorilla lauloin vuodesta 2001 alkaen kahdessa kuorossa eli Longyearbyen Blandakorissa ja Store Norske Mandskorissa, joka alkoi kaivosyhtiön (Store Norske Kullgrubeselskap) kuorona, mutta kehittyi vähitellen Longyearbyenin ainoaksi (ja arvasit aivan oikein ?) maailman pohjoisimmaksi mieskuoroksi.
Kun muutin Helsinkiin 2014, etsiskelin alkuun tuloksetta itselleni mieskuoroa ja päädyin laulamaan Kansallis-Kuoroon. Lauloin myös yhden laulukauden Grankulla Kammarkörissä (Kauniaisten Kamarikuorossa), jossa lauloi myös Matti Kauppila. Matti neuvoi minua yrittämään Laulu-Miehiin. Tulin koelauluun, ja minut hyväksyttiin Laulu-Miehiin elokuussa 2019.
Huippuvuoret kuulostaa eksoottiselta jopa meille pohjoismaalaisille. Millaista elämä oli siellä?
Muutin Huippuvuorille ensimmäisen kerran nuorena opettajana vuonna 1982. Nautin siellä sekä työstäni maailman pohjoisimman koulun opettajana, että ulkoilmaelämästä, tutkimassa erämaita metsästäen ja kalastaen, talvisin moottorikelkalla ja kesäisin veneillen. Pidin myös radioamatööriharrastuksestani. Huippuvuoria pidetään radioamatööripiireissä harvinaisena yhteytenä, ja harrastus olikin tärkeä osa elämääni siellä.
Tapasin Huippuvuorilla vuonna 1985 lasteni tulevan äidin. Kun olimme saaneet tyttären ja toinen oli tuloillaan, muutimme takaisin Pohjois-Norjaan 1989, mutta en koskaan unohtanut Huippuvuoria. Myöhemmin vuonna 2001, yhtä lisälasta ja avioeroa myöhemmin, minulle aukesi mahdollisuus päästä takaisin vanhaan työhöni Huippuvuorille, joten palasin sinne aina eläköitymiseeni (v. 2014) asti. Ulkoiluharrastusteni ja radioamatööriyden ohella päädyin jäseneksi maailman pohjoisimpaan blues-klubiin ja ennen pitkää myös sen hallitukseen. Olemme järjestäneet maailman pohjoisinta bluesfestivaalia, Dark Season Bluesia, joka vuosi vuodesta 2004 lähtien.
Longyearbyen on pieni, mutta hyvin eläväinen 2400 ihmisen yhteisö, joista n. 60% on norjalaisia ja loput tulevat useammasta kuin 40:stä kansallisuudesta. Kaupunki oli alkujaan hiilikaivosyhteisö, mutta nyt kaivokset on pääosin suljettu ja työnantajina toimivat turismi, tieteellinen tutkimustyö ja koulutus maailman pohjoisimmassa yliopistossa UNISissa. Elämä pyörii kaupungissa pääosin työn ja ulkoilmaelämän ympärillä, mutta siellä on myös hyvin rikas kulttuurielämä ja hyvin sosiaalinen väestö. Longyearbyenissä on yli tusina ravintolaa, baaria ja pubia, fine diningistä normaaleihin kahviloihin.
Kuinka päädyit elämään täällä Helsingissä, ”etelässä”?
Tapasin nykyisen suomalaisen vaimoni netissä 2010 ja päätin muuttaa tänne vuonna 2014, jolloin jäin varhaiseläkkeelle opettajan työstäni Huippuvuorilla. Avioiduimme kesällä 2016.
Entä sosiaalinen elämä Suomessa? Oletko vielä löytänyt seuraa ja hauskanpitomahdollisuuksia esimerkiksi toisten laulajien kanssa?
Kesäisin ja syksyisin vietän paljon aikaa metsässä sienestämässä mikä on myös yksi harrastuksistani. Myös Kauhajoen kesäpaikassa kuluu paljon aikaa. Tullessani tänne asetin itselleni kaksi tavoitetta: löytää amatööriradioharrastajien seura ja kuoro, jossa laulaa. Onnistuin molemmissa tavoitteissani, joten olen laulanut Kansallis-Kuorossa vuodesta 2015. Kauniaisten Kamarikuoroon liityin 2018, jossa siis tapasin Matti Kauppilan ja sitä kautta päädyin Laulu-Miehiin 2019. Ja täällä olen!
Sosiaalinen elämä on ollut COVIDin vuoksi hyvin hiljaista eikä edes kuorolaisten kanssa ole ollut kovinkaan paljoa sosialisointia. Vietänkin aikaa enimmäkseen vaimoni sekä hänen lastensa ja lastenlastensa kanssa.
Mikä on mieleenpainuvin muistosi Laulu-Mies-ajaltasi?
Sen hetken ohella, kun tulin hyväksytyksi tähän hienoon kuoroon, ovat kiertueet ja konsertit olleet kaikki mieleenpainuvia!
Mistä syistä olet jatkanut vuosikymmen toisensa jälkeen mieskuorolaulun parissa?
Yksinkertaisesti nautin laulamisesta mieskuoroissa. Siitä tunteesta, kun luot musiikkia ja olet osa suurta sointia, saa vain niin hyvät kicksit.
Miten olet kokenut laulamisen Laulu-Miehissä? Mikä siinä on ollut parasta?
Minä vain pidän olemisesta osana näin hyvää kuoroa ja minulle on suuri kunnia olla mukana siinä. Ja Matti Hyökki on paras kuoronjohtaja, jota olen koskaan kokenut. Nautin jokaisesta harjoituksestakin.
Mitä toiveita sinulla on Laulu-Miesten tuleville laulukausille?
Toivon, että pystyisin pysymään kuoron mukana vielä monia vuosia ja odotan innolla tulevia kiertueita niin kotimaassa kuin ulkomailla!
Millaista musiikkia toivoisit kuoromme esittävän?
Pidän ohjelmistostamme jo nykyisellään, mutta suomen kieli tuottaa minulle vieläkin haasteita. Norjalaisena ruotsin kieli on minulle melko helppoa, kuten moni muukin eurooppalainen kieli. Tästä huolimatta pystyn laulamaan suomenkielisiä sanoituksia, mutta ne ovat paljon vaikeampia oppia ulkoa.
Onko sinulla ohjelmistossamme toivelaulua, jonka laulamisesta erityisesti pidät?
Juuri nyt olen nauttinut kaikista Melartinin lauluista, joista ”Perun” on ollut suosikkini.
Näyttää siltä, että voisit suositella laulamista muillekin!
Voin tyytyväisenä suositella muillekin miehille Laulu-Miehiin pyrkimistä. Toki täytyy varoittaa, että taso on varsin korkea. Laulajan täytyy ottaa homma vakavasti ja opiskella kotonakin! Ei ole mieskuorossa laulamisen voittanutta.
SAME IN ENGLISH:
Tell me about your own (male choir) background, i.e. which singer?p
I’m 70 years old Norwegian, and I’m a lower first bass (barytone). I retired from my work as a teacher in Svalbard and moved to Finland in 2014 to join my present wife. I come from northern Norway, and spent 20 years in Longyearbyen on the island of Spitsbergen. I have been singing since childhood, and I started in a children’s choir at the age of seven, but after high school I had a long break from choir singing. I was into other kinds of singing for many years, and I used to play a guitar and later the blues harmonica. (During my time in Svalbard, I also was a member of the local blues band, “The Howling Huskies”).
I took up up choir singing again in 1990, and I have been mostly active in local mixed choirs. In Svalbard, from 2001 I was singing in two choirs, Longyearbyen Blandakor and Store Norske Mandskor, which started as the Mining Company (Store Norske Kullgrubeselskap) Choir, but has developed into Longyearbyen’s only male choir, and (you guessed it!) the northernmost male choir in the world!
When I moved to Helsinki in 2014, I tried without success to find a male choir, and ended up singing with Kansallis Kuoro. I also sang one season with Grankulla Kammarkör, where one of my fellow singers was Matti Kauppila, and he told me I should try to join Laulu-Miehet. I tried and I was accepted into L-M in August 2019.
Svalbard sounds exotic even to us Nordic people. How was the life up there?
I came to Svalbard the first time in 1982, as a young teacher. Besides my work in the northernmost school in the world, I enjoyed the outdoor life, in winter by snowmobile and in the summer by boat, exploring the wilderness, hunting and fishing. I also enjoyed my amateur radio hobby, Svalbard being considered ”a rare one” for other amateurs, and this was an important part of my life there. In 1985 met the mother to be of my children there. With one daughter (and the second on the way), we moved back to Northern Norway in 1989, but I never forgot Svalbard. So, in 2001, after one more child and a divorce, I had the chance of going back to my old job in Svalbard, and I stayed there until I retired in 2014.
Apart from the outdoor hobbies and amateur radio, I became a member of the World’s northernmost blues club, and very quickly became a member of the board. We have arranged the world’s northernmost blues festival, Dark Season Blues, every year since 2004.
Longyearbyen is a small, but very vibrant community of approximately 2400 people, of which about 60% are Norwegians, and the rest are from more than 40 nationalities. It used to be a coal mining town, but now the mines have mostly closed, and tourism, scientific research, and education at (yes, you guessed it:) the Northernmost university in the world, UNIS. Life there consists of work and outdoor life mainly, but also a very rich cultural scene and a very outgoing population (The town has more than a dozen restaurants, bars and pubs, ranging from fine dining to normal cafés.)
How did you then get used to living here in Helsinki, in the ’South’?
I met my present Finnish wife online in 2010, and decided to move here in 2014, when I took early retirement from my teaching job in Svalbard. We married the summer of 2016.
What about the social life? Have you yet been able to mingle and have some fun with the other singers?
In the summer and autumn I spend a lot of time in the forest looking for mushrooms, another of my hobbies. A lot of time is also spent at the summer place in Kauhajoki. I had made two decisions before coming here, one was to find an amateur radio club, and the other to find a choir. I succeeded in finding both, so I have been singing with Kansallis Kuoro since 2015. In 2018 I also joined Grankulla Kammarkör, where I met Matti Kauppila, who talked me into applying to sing with Laulu-Miehet in 2019. And here I am!
As far as social life is conserned, things have been very quiet during Covid, and there hasn’t been a lot of socializing with the other choir members. Mostly my wife and I spend time with her children and her grandchildren.
What is your most memorable memory from your Laulu-Mies time?
Apart from the fact that I was accepted into this fine choir, the tours and concerts are all memorable.
What are the reasons that make you continue decade after decade in male choir activity?
I simply enjoy singing in male choirs. The feeling of creating music and being part of the great sound is just a big kick.
How have I experienced singing in Laulu-Miehet? What’s the best part about it?
I simply love being part of such a good choir, and I am deeply honored to be part of it. And Matti Hyökki is the best conductor I have ever experienced. I enjoy every rehearsal.
What expectations/wishes do you have for Laulu-Miesten’s future singing seasons?
I hope I will be able to stay with you for many years, and I look forward to future tours both domestically and abroad.
What kind of music do you think our choir should perform?
I like the repertoire as it is now, but I still struggle with the Finnish language. Being Norwegian, Swedish comes quite easily, and also other European languages. Even so, I am able to sing the Finnish texts, but they are much harder to learn by heart.
What is your wish song in the ranks of our choir, i.e. what do you prefer to sing?
Right now I enjoy all the Melartin songs. Also Perun is a favourite.
It seems like you could recommend singing to others too? Why?
For other men, I’d be happy to suggest to them to try for L-M. Warning of course, that the level is quite high, and you need to be serious and do your homework! There is nothing that beats singing in a male choir.
Haastattelijana 1-tenorin äänenvalvoja Antti Kinnunen
Artikkelin toimitti kuoron somevastaava ja tiedottaja Asko Leppilampi
